perjantai 18. huhtikuu 2014

There Is Always Sunshine After The Rain

Viimeisen vuoden aikana blogi on mennyt todella paljon pinnalisemmaksi johtuen kasvavista kävijäluvuista, ja inhottavista/tunkeilevista yksityiselämään liittyvistä kommenteista. Olen kuitenkin pitkään pyöritellyt ajatusta todella henkilökohtaisesta postauksesta, koska uskon että jotkut teistä voisivat ehkä ymmärtää minua paremmin, tai jopa ikävä kyllä, samaistua tilanteeseeni.

Vuonna 2010 olin yläasteen kahdeksannella luokalla, ja jotekin aika rikki. Sillon ihan teininä kaikki asiat tuntuivat niin isoilta, ja yhtään vähättelemättä edellinen vuoteni oli ollut monin tavoin henkisesti raskas. Onneksi mulla oli silloin (ja osa niistä on edelleen) ihania kavereita joilla oli samanlainen ajatusmaailma ja joiden kanssa pidettiin hauskaa vaikka moni asia olikin huonosti. :) Yhtenä päivänä oltiin päätetty lähteä koulun jälkeen solkkuun, ja solkusta tullessani huomasin äidin soittaneen mulle monta kertaa. Ajattelin tietenkin että se varmaan haluaa taas paasata jostain, joten vetkuttelin takaisin soittamisen kanssa. Hetken päästä puhelin soi taas kerran, ja vastasin ärsyyntyneellä äänellä “No mitä asiaa?”. Äitini ääni kuullosti jotenkin todella oudolle, ja tiesin heti että jotain on pahasti vialla.. Kävin sekunnissa mielessäni läpi kaikki kamalimmat asiat mitä vain silloin pystyin ajattelemaan, mutta mikään ei ollut yhtä kamalaa kuin itse uutinen. Eräs minulle läheinen aikuinen, ja todella rakas ihminen oli löydetty kuolleena. Maailma pysähtyi, enkä muista hetkestä oikeastaan mitään. En muista enää edes itkinkö – kaikki tuntui vaan niin sekavalta, ihan kun olisin tipahtanut toiseen maailmaan. Jotenkin pääsin Rautatieasemalle ja junaan jolla menin kotiin, mutta en muista tästä mitään. Kotona äiti oli vastassa ja kertoi kaiken mitä tiesi eli ei kamalasti mitään, ainoastaan sen että kyseessä oli itsemurha.

Miljoonat kysymykset alkoivat pulpahdella mieleen, mutta suurin niistä oli miksi!? Mitä tämä ihminen oli joutunut kokemaan jotta hän päätyi tälläiseen ratkaisuun? Kuinka pohjalla ihmisen pitää olla jotta voi tehdä näin? Tiedostin kyllä itsekkin monia asioita jotka oli huonosti, mutta en voinut millään ymmärtää miten tämä ihminen, joka oli yksi iloisimmista ja positiivisimmistä ihmisistä joita tiedän – päätyi tähän? En ymmärrä sitä vielä tänäkään päivänä, enkä ole saanut vastauksia yhteenkään kysymykseen, joita olen siitä päivästä asti miettinyt. Olen saanut paljon apua asian kanssa, mutta en niiltä ihmisiltä keneltä olisin sitä eniten tarvinnut. Läheisen itsemurha on ehkä yksi kamalimmista asioista joita ihminen voi elämänsä aikana kokea. Siihen liittyy niin paljon tuskaa pelkän menettämisentuskan lisäksi.

Muutamia kuukauksia tapausken jälkeen sain lääkäriltä lähetteen psykologille, sillä mulla oli sekä äidin, että lääkärien mielestä alkavaa masennusta. Monet eri asiat painoivat mieltäni, ja kävin varmaankin n. vuoden ajan kerran viikossa Ratapoli-nimisellä nuorisopsykiatrian polikliniikalla purkamassa ajatuksia. Ensimmäisinä kertoina en pystynyt puhumaan mistään – itkin vain kun niin monet asiat tuntuivat olevan mun harteilla, mutta ajan kanssa sekin helpotti ja pystyin puhumaan kaikista asioista jotka olivat huonosti. Edelleen kuukausittain ajatukset ja kysymykset tämän henkilön itsemurhasta tulevat vahvana mieleen, ja olen monta päivää omissa maailmoissani. Onneksi yksi asia on kuitenkin muuttunut, nimmittäin Jyri! Vihdoin mulla on joku joka oikeasti haluaa kuunnella mun surua ja kysymyksiä asiaan liittyen, sillä sukulaiset eivät ole siihen pystyneet. Jostain syystä asia on ollut aina sellanen jostai ei puhuta. En tiedä miksi niin, mutta tiedän sen että siitä pitäisi ehdottomasti puhua. En ole kuitenkaan vieläkään saanut vastauksia kysymyksiini, enkä varmasti koskaan tule saamaankaan..

Vaikka suru on vieläkin osa arkea, oon oppinut elämään sen kanssa. Tatuointi mun kyljessä muistuttaa tästä ihmisestä minne ikinä menenkään, ja olen onnellinen että sain tuntea hänet. Päivä päivältä olo on parempi, ja ihanat muistot vievät pahat muistot pois!

With love, Silja


torstai 17. huhtikuu 2014

Hels Ink Tattoo

En tiedä oonko koskaan maininnut täällä blogin puolella, että oon aika ujo. Se on hassua koska tykkään ihan hirveesti tutustua uusiin ihmisiin, ja päästä erilaisiin uusiin tilanteisiin! Välillä mulle iskee oikeita ujouskohtauksia, jolloin en oikeen osaa tai uskalla sanoa/tehdä mitään! Välillä nää kohtaukset tulee tietenkin aivan väärään aikaan ja väärässä paikassa, kuten Thaimaassa kun olin ottamassa tatuointia…. Tatuoija ehdotti että tehdään näin ja näin, enkä osannut sanoa vastaan, vaikka tiesin että haluan sen toteutettavan toisella tavalla. Vaikka olinkin kovin tyytyväinen Thaikuissa ottamani tatskan työnjälkeen ja itse tatuointistudioon, oli tatuoinnissa jälkeenpäin yksi eräs mua kovasti harmittava seikka jonka takia en halunnut sitä täälläkään sen kummemmin esitellä. Tottakai siihen tottui aika nopeasti, ja se vilahti esimerkiksi instagramin puolella (täällä), mutta jotenkin koin noloksi ja häpeälliseksi esitellä tatuointia johon en ole tyytyväinen..

Tänään aamuni alkoi klo 9:30 kun suuntasin Jyrin kanssa tatuointistudio Hels ink:iin Katajannokalle! Käytiin siellä muutama viikko sitten sopimassa tatuoinneista ja käymässä läpi mitä mun “vanhalle” tatskalle voidaan tehdä. Halusin taitavan tatuoijan jonka laatuun voi luottaa kun kyseessä on pikkutarkkan vanhan työn korjaaminen, ja päädyin pohdiskelun jälkeen siis Hels ink:iin ja Mitzuun! Tiesin itsekkin ettei tatuoinnista tule ikinä enää sellaista kun olin sen alunperin toivonut olevan, joten mietin muutamia vaihtoehtoja kuten peitekuvaa ja poistatusta – mutta päätin ensin kokeilla tätä pienintä mahdollista muutosta, eli toisen kirjaimen korjaamista. Mun hauista koristeli vielä eilen kirjaimet GC, mutta ihanan Mitzun ansiosta siinä on nyt GG, kuten sen alunperin kuuluikin olla. Tiesin tottakai alusta asti ettei kahdesta eri kirjaimesta saa millään tehtyä tasan samannäköisiä kirjaimia, mutta olen oikein tyytyväinen lopputulokseen, kun työ ei ollut mistään helpoimmasta päästä. :D

Pakko myös mainita että liikkeessä oli molemmilla käyntikerroilla todella mukava ilmapiiri, joka on mulle tärkeetä. Monesti mulle tulee tatuoijista vähän liian ylimielinen kuva, mutta meidät otettiin kyllä todella hyvin vastaan ja koko tatuointi sessio oli kivusta huolimatta erittäin miellyttävä!

Itse tatuoiminen sattui ihan törkeesti, sillä Mitzu halusi ehdottomasti vahvistaa myös vanhat ääriviivat jotta kuvasta tulisi fresh, eikä uusia koukeroita huomaisi. Kipu oli siis varmaan 2x pahempi kun ensimmäisellä kerralla, koska tatuoinnin ottamisesta ei ole kuin pari kuukautta, ja se ei ollut vielä parantunut loppuun asti. :( Onneksi kipu on vaan hetkellistä!

Kun mä olin valmis, Jyri ja Mitzu alkoi suunnitella Jyrille kuvaa joka tulee pikkuhiljaa täyttämään koko käden. Noin kahden viikon kuluttua pitäis piirrustuksen olla valmiina, ja sitten on Jyrille monta kivuliasta sessiota luvassa! :D Koska mä oon niin innoissani kaikista tatuoinneista ja niihin liittyvästä, aijon varmasti tehdä myös postauksen/postauksia Jyrin full sleeven valmistumistesta! :P

Ja tälläinen on nyt lopputulos – johon olen oikein tyytyväinen! :) Harmi että ensimmäinen tatuointi meni mönkään, mutta opinpahan ainakin varovaisemmaksi niiden suhteen.. Ja onneksi yksikään tatuointi ei ole aivan täydellinen, kuten ei niiden kantajatkaan.

id-kuva

 

with love, Silja