maanantai 18. helmikuu 2019

Unohdin mitä on onnellisuus

Mulla on ilouutisia! En muista koska olisin rehellisesti viimeksi voinut näin hyvin. Oon tällä hetkellä (ollut jo jonkun aikaa) jotenkin niin täynnä positiivista fiilistä ja energiaa, että viime kerrasta taitaa olla vuosia aikaa. Vaikka mun elämään ei oo mahtunut nyt parin viikon aikana ihan hirveästi muuta kuin töitä, ja meen joka ilta nukkumaan klo 22 ihan älyttömän väsyneenä, niin mä oon onnellinen. Jotenkin nyt alkaa vasta tajuamaan miten paljon voimia vie esimerkiksi se huono parisuhde.. Vaikka tiesin että olin vuosi sitten ns. huonossa jamassa, näen sen kaiken nyt vielä paljon kirkkaammin.

Vielä muutama kuukausi sitten koin etten ollut päässyt kunnolla yli erosta, vaan voin edelleen aika huonosti. En oikeastaan tiedä mitä tässä on nyt sitten tapahtunut, sillä ei ole mitään konkreettista yhtä asiaa jonka voisin nimetä. Se on toisaalta ollut myös tosi hassu fiilis huomata että kaikki on näin hyvin, kun aidosti ajattelin viimeisimmän parisuhteen olevan mun loppuelämän pituinen. Eron jälkeen ajattelin yli puoli vuotta etten oikeasti voi koskaan päästä siitä sataprosenttisesti yli.

Niin se aika vaan näköjään parantaa haavat, ja tietysti myös monenlainen pohdinta saa ymmärtämään että kaikki tapahtui ihan syystä. Opin noiden 3 vuoden aikana todella paljon parisuhteista, itsestäni sekä elämästä. Oon nyt jälkeenpäin tosi iloinen matkasta jonka sain kokea, vaikka se oli henkisesti raskasta monestakin syystä oikeastaan ihan alusta asti. Tuntuu että oon vanhentunut 10 vuotta sen kolmen vuoden aikana, haha!

id-kuva

Ainoa asia mitä oon pohtinut edelleen on se, että voinko ikinä löytää ihmistä joka olisi yhtäpaljon mun sielunkumppani kuin Tatu. Se oli vaan niin jännää miten samanlaiset ajatusmaailmat meillä oli, en oo ikinä tavannut ihmistä kenen kanssa olisin pystynyt samaistumaan yhtä paljon. Onneksi ollaan nykyään hyvissä väleissä ja pystytään juttelemaan asioista. Oon siitäkin todella iloinen!

Tällä hetkellä mun ainut harmituksen aihe on oikeastaan ollut se, että olen joka päivä töissä valoisaan aikaan, eikä mulla ole ollut mitään mahista päästä kuvailemaan. Mulla on oikeastaan ihan tosi kova ikävä bloggaamista tällä hetkellä. Kaupalliset yhteistyöt joita oon tässä nyt julkaissut on valitettavasti sovittu niin paljon etukäteen etten tiennyt tästä työharjoittelusta, ja mun aika ja jaksaminen ei vaan oo venynyt toistaiseksi niin paljon kaikkeen että pystyisin postailemaan enemmän myös ”normaaleja” juttuja. Mulla on vielä huomenna töitä mutta sitten oon loppuviikon hiihtolomalla, niin koitan sen aikana keritä kuvailemaan ja kirjoittamaan enemmän, niin saisin myös muunlaista sisältöä tänne. Haluisin esimerkiksi ihan hirveästi päästä postailemaan _ihan vaan asukuvia_, mutta kun en oo saanut niitä kuvia otettua, niin minkäs teet…

Mutta sellaista tällä kertaa, halusin vaan tulla huikkailemaan kuulumisia ja kertoa teille että mulla on kaikki ihan super hyvin. Oon oikeasti niiiiin pitkästä aikaa ONNELLINEN. ♥︎♥︎ Ja se on ihan parasta!

With love, Silja

 

 


sunnuntai 07. lokakuu 2018

Maailman surullisin fiilis

Lupailin Instagramin puolella kertoa teille vähän mun fiiliksiä, sillä en oo oikeastaan ikinä tainnut suoraan täällä blogin puolella tästä asiasta edes puhua. Ollaan siis Tatun kanssa erottu keväällä – olisko ollut toukokuussa, ja tää on ollut ja on edelleen mulle todella vaikeaa.. Kirjoitin jo tammikuussa teille tämän blogitekstin siitä, miten parisuhteessamme oli mennyt jo pidempään huonosti, ja kuinka paljon se on vaikuttanut muhun. Ihan samoin kuten siinä tekstissä sanoin, sanon myös nyt että mitkään asiat eivät mun mielestä parisuhteessa ole yksin vain toisen ihmisen vikaa – siihen tarvitaan aina kaksi ihmistä.

Tuntuu hassulta sanoa itsestään näin, mutta mä oon kovan pinnan alla oikeasti ihan todella herkkä ihminen. Musta tuntuu että paljon herkempi kuin suurin osa, en vaan näytä sitä ikinä ulospäin, en edes kavereille. Mä otan pääni sisällä asiat usein todella raskaasti, ja saatan jäädä miettimään jotain yhtä juttua todella pitkäksi aikaa. Ja koska mulla oli tässä parisuhteessa tosi arvoton olo niin pitkään, oon ollut ihan voimaton koko mun muussa elämässä. Hävitin itseni kokonaan kun koitin miellyttää vaan tätä toista ihmistä kaikin keinoin, ja tavallaan olla jotain mitä mä en oikeasti ollut. Mukauduin liikaa toisen toiveisiin ja kaikki ne paineet olla parempi ja parempi teki musta onnettoman.

Siinä missä 3 vuotta sitten suhteen alussa olin maailman onnellisin, todella tyytyväinen itseeni ja mun elämään, huomasinkin jossain vaiheessa että inhosin itseäni ja mulla oli joka päivä fiilis etten enää kelpaa. Silti vaan yritin ja yritin ja yritin yksin. Kunnes keväällä en vaan jaksanut enää, olin niin loppu. Mutta mistä tää johtui? Sitä en osaa sanoa itsekkään ihan tarkkaan. Kai siihen vaikutti monet asiat ja se, että ollaan ihmisinä loppupeleissä todella erilaisia. Mä aijon ehdottomasti käydä selvittämässä mun ajatuksia jonkun ammattilaisen kanssa. Se on paras apu mitä voi saada, että käsittelee kaikki tunteet huolella jonkun puolueettoman ja ulkopuolisen ihmisen kanssa.

Mä en olisi silti kaikesta huolimatta halunnut luovuttaa – se on varmasti mun isoin ongelma. Mä en ikinä osaa antaa periksi kun uskon johonkin juttuun, vaan oon valmis tekemään töitä viimiseen asti. Onneksi Tatu loppupeleissä teki tavallaan tän päätöksen mun puolesta ja sitten kun mulle tuli tilaisuus saada tämä mun oma koti, en voinut enää olla tarttumatta siihen.

Pakko myöntää että luin yksi päivä Jodelissa jotain keskustelua itsestäni, ja mulle tuli ihan törkeän paha mieli. Siinä puhuttiin just siitä että miks annan kuvaa että mulla on vaikeeta ja miks oon koko ajan ihan loppu vaikka en tee mitään erikoista, käyn vaan koulussa ja teen töitä kotona. Tiedän ettei näitä saisi ottaa itseensä, mutta kun oot oikeesti tosi rikki, niin nää anonyymien kirjoittelutkin vaan tuntuu 100 x pahemmalta. Haluan myös kertoa, että tän eron lisäski mulla on ollut yksityiselämässä paljon muutakin kamalaa samaan aikaan, joita en tuu täällä blogissa ikinä käsittelemään. Se on ihan totta että oon varmasti jollain tasolla masentunut ja ihan normaali arkielämä tuntuu mulle välillä todella raskaalta. En muista millon olisi viimeksi ollut päivä etten itkisi…

Siitä huolimatta että elän mun tähänastisen elämän raskainta aikaa, koitan silti pitää koko ajan positiivisen mielen ja tsempata jokaikinen päivä. Ja toivon teille kaikille pelkkää parasta, ihan sama minkä asioiden kanssa kamppailette tai mitä tahansa kirjoitatte musta anonyyminä. Koska kaikesta oppii jotain, ja mä oon kasvanut tän kaiken paskan myötä ihmisenä ihan älyttömästi. Oon tällä hetkellä tosi iloinen mun omista arvoista ja elämän asenteesta, ja se on se mikä saa mut jaksamaan tän kaiken.. <3

Toivotan kaikille kivaa huomenna alkavaa viikkoa, ja olkaa kilttejä toisillennen. Ikinä ei tiedä minkä asian kanssa joku saattaa kamppailla, vaikkei näytä sitä ulospäin.

With love, Silja