sunnuntai 06. syyskuu 2015

Double Denim (and) Love

a cdId-kuva
Eilinen lookki oli aika out of my comfort zone, sillä yleensä mun asut on aika pitkälti mustaa, mustaa ja mustaa. :D Sen lisäksi että koko asu koostui vaaleasta farkusta, olin vielä laittanut huulille punaista huulipunaa!! Ihan ennen kuulumatonta, haha. Pakko kuitenkin myöntää että illan pimetessä asu vaihtui siihen tuttuun ja turvalliseen all blackkiin (ja huulipuna nudeen), ja ulos lähtiessä vedin pitkästä aikaa päälle karvaliivin!! Ah, mä niin rakastan näitä alkusyksyn kelejä, kun voi pukeutua vielä suht kevyesti, mutta kuitenkin käyttää jo bootseja, karvaliivejä, kaulahuiveja yms.

Ja asiasta kukkaruukkuun, on ihan pakko hehkuttaa etten muista koska olisin viimeksi ollut näin onnellinen.. Vaikka sanoin aikaisemmin etten tuu kertomaan mun parisuhdeasioista enää oikeastaan mitään blogissa, niin nyt on kyllä pakko ihan vähän. :D Viimeiset pari kuukautta on mennyt niin vaaleanpunaisessa kuplassa ettei mitään rajaa, ja oon huomannut ihan ihmeellisiä uusia puolia itsessäni. Yleensä mä oon suhdeasioissa aika kylmä, välinpitämätön ja varovainen, mutta nyt musta on kuoriutunut oikea ”rakkauden lähettiläs”. Aikaisemmin oon myöskin kaivannut hirveesti omaa aikaa, ja nyt en malttais olla sekuntiakaan erossa. :D Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä oon huomannut että haluun hirveesti laittaa tän toisen ihmisen mun itseni edelle – mietin esimerkiksi tosi paljon että mitä voisin tehdä, jotta saisin mun miehen iloseksi. :) Pikku juttuja, mutta siivosin esim. kämppää kerran koko päivän, jotta toisen oli kiva tulla töistä kotiin.. Oli niin siistiä nähdä se yllättynyt ja iloinen ilme kun kotiovi aukesi!

Aikaisemmin oon ajatellut että jos ne tunteet ns. piilottaa niin suhteen loppuessakaan et tuu sitten sattumaan niin paljoa. Tiiättekö mitä tarkotan? “The best way to not get your heart broken, is pretending you don’t have one.”… Ja mulle on ollut toisaalta jopa pelottavaa olla näin avoimesti onnellinen. En oo aikasemmin edes miettinyt koko asiaa, mutta ehkä viikko sitten mulle tuli jostain syystä mieleen että jos jotain tapahtuisi, niin keräilisin kyllä itseäni varmasti aaaika pitkään. Mutta kerran täällä vaan eletään niin ehkä ”mitä jos” on vähän väärä ajattelutapa. Tähän mennessä oon antanut vaan palaa, koska on tuntunut niin hyvältä – ja toivottavasti sama meno jatkuu. :)

With love, Silja

 


keskiviikko 01. huhtikuu 2015

Rakkaalla lapsella on monta nimeä!

… Tai tässä tapauksessa koiralla! Hippo, Hippopotamus, Tamus, Tamppari, Hamppari, Kirppu jne. :D

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pelotti vähän syksyllä, että miten me tullaan Hipon kanssa pärjäämään kaksin, kun ei ollut vielä tiedossa millaisissa väleissä pystytään pysymään Jyrin kanssa. Jyrin muutettua pois Hippo oikutteli/protestoi pari viikkoa mm. syömällä mun tavaroita, mutta se loppu onneksi suht’ nopeasti, ja sanoisin että meidän ”välit” Hipon kanssa on nyt paremmat kuin koskaan. Voi toki johtua myös siitä että tietty pentumainen käytös on jäänyt pikkuhiljaa pois, mutta olen tällä hetkellä ylpeämpi koirastani kuin ikinä!

Oma koira on tietysti aina rakas, mutta vielä noin puoli vuotta/ vuosi sitten meillä oli tosi ärsyttävä ja hermoja kiristävä ongelma Hipon kanssa.. Remmissä kävely nimittäin, joka ei meinannut sujua millään. Jokainen lenkki oli pelkkää tuskaa, ja muistan yhdenkin ilta-lenkin joka venähti monen tunnin mittaiseksi, koska kävely vierellä ei meinannut millään sujua. Koitimme kaikkia mahdollisia koulutustapoja, mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Välillä piti purra hammasta yhteen jo ennen lenkille lähtöä, kun tiesi mitä tuleman pitää. Onneksi pikku hiljaa sitkeällä opettelulla, oikeilla välineillä ja kenties sen koiran aikuistumisen myötä ongelma on vihoin selätetty! :D Oon niin onnellinen kun voidaan nykyään tehdä monen kilometrin mittaisia lenkkejä hyvällä mielellä ilman mitään oikutteluja.

Mulla on käytössä lähes aina Rukan reaktiovaljaat, eli valjaat joissa remmi on kiinni rintapuolella, eikä selässä. Pidin pitkään remmiä kiinni selän puolella, sillä olin lukenut että rintakoukku ei ainakaan poista vetämisongelmaa. Varsinkin amstaffifoorumilla oli jonkun verran varottelua siitä, että näin koira nimenomaan oppii vetämään. Yhden kerran päätin kuitenkin huvikseni testata tätä rintakiinnitystä, ja vetäminen remmissä loppui kuin seinään! Normaalia kaulapantaa ei käyetä ollenkaan, sillä sen kanssa Hippo vetää niin paljon että pelkään sen kaulan/niskan puolesta, enkä itse jaksa roikkua perässä kun koiraan ei saa mitään kontaktia. Lyhyemmillä lenkeillä ja liukkaillä säillä meillä on välillä käytössä kuristus-/ketjupanta, joka on toiminut myös tosi hyvin. Silloin kun se oli ekaa kertaa käytössä meni ehkä n. 5-10 minuuttia kunnes mä opin käyttämään sitä ja Hippo tajusi että kun naksahdus kuuluu, vauhti hiljenee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA collage2OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Haluaisin joskus tulevaisuudessa toisen koiran, mutta pelottaa jo nyt millainen hullu se todennäköisesti olisi, koska Hippo on niin unelma! Tiiättekö mitä tarkoitan? Kun nyt tää elämä koiran kanssa on niin helppoa ja ruusuilla tanssimista, niin se toinen koira on aivan varmasti ihan täystuho, ois niin mun tuuria! ;D Täällä me pötkötellään nytkin kahdestaan sohvalla, Hippo kaivautuneena peiton alle. ♥ Maailman rakkain.

With love, Silja