keskiviikko 01. huhtikuu 2015

Rakkaalla lapsella on monta nimeä!

… Tai tässä tapauksessa koiralla! Hippo, Hippopotamus, Tamus, Tamppari, Hamppari, Kirppu jne. :D

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pelotti vähän syksyllä, että miten me tullaan Hipon kanssa pärjäämään kaksin, kun ei ollut vielä tiedossa millaisissa väleissä pystytään pysymään Jyrin kanssa. Jyrin muutettua pois Hippo oikutteli/protestoi pari viikkoa mm. syömällä mun tavaroita, mutta se loppu onneksi suht’ nopeasti, ja sanoisin että meidän ”välit” Hipon kanssa on nyt paremmat kuin koskaan. Voi toki johtua myös siitä että tietty pentumainen käytös on jäänyt pikkuhiljaa pois, mutta olen tällä hetkellä ylpeämpi koirastani kuin ikinä!

Oma koira on tietysti aina rakas, mutta vielä noin puoli vuotta/ vuosi sitten meillä oli tosi ärsyttävä ja hermoja kiristävä ongelma Hipon kanssa.. Remmissä kävely nimittäin, joka ei meinannut sujua millään. Jokainen lenkki oli pelkkää tuskaa, ja muistan yhdenkin ilta-lenkin joka venähti monen tunnin mittaiseksi, koska kävely vierellä ei meinannut millään sujua. Koitimme kaikkia mahdollisia koulutustapoja, mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Välillä piti purra hammasta yhteen jo ennen lenkille lähtöä, kun tiesi mitä tuleman pitää. Onneksi pikku hiljaa sitkeällä opettelulla, oikeilla välineillä ja kenties sen koiran aikuistumisen myötä ongelma on vihoin selätetty! :D Oon niin onnellinen kun voidaan nykyään tehdä monen kilometrin mittaisia lenkkejä hyvällä mielellä ilman mitään oikutteluja.

Mulla on käytössä lähes aina Rukan reaktiovaljaat, eli valjaat joissa remmi on kiinni rintapuolella, eikä selässä. Pidin pitkään remmiä kiinni selän puolella, sillä olin lukenut että rintakoukku ei ainakaan poista vetämisongelmaa. Varsinkin amstaffifoorumilla oli jonkun verran varottelua siitä, että näin koira nimenomaan oppii vetämään. Yhden kerran päätin kuitenkin huvikseni testata tätä rintakiinnitystä, ja vetäminen remmissä loppui kuin seinään! Normaalia kaulapantaa ei käyetä ollenkaan, sillä sen kanssa Hippo vetää niin paljon että pelkään sen kaulan/niskan puolesta, enkä itse jaksa roikkua perässä kun koiraan ei saa mitään kontaktia. Lyhyemmillä lenkeillä ja liukkaillä säillä meillä on välillä käytössä kuristus-/ketjupanta, joka on toiminut myös tosi hyvin. Silloin kun se oli ekaa kertaa käytössä meni ehkä n. 5-10 minuuttia kunnes mä opin käyttämään sitä ja Hippo tajusi että kun naksahdus kuuluu, vauhti hiljenee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA collage2OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Haluaisin joskus tulevaisuudessa toisen koiran, mutta pelottaa jo nyt millainen hullu se todennäköisesti olisi, koska Hippo on niin unelma! Tiiättekö mitä tarkoitan? Kun nyt tää elämä koiran kanssa on niin helppoa ja ruusuilla tanssimista, niin se toinen koira on aivan varmasti ihan täystuho, ois niin mun tuuria! ;D Täällä me pötkötellään nytkin kahdestaan sohvalla, Hippo kaivautuneena peiton alle. ♥ Maailman rakkain.

With love, Silja


lauantai 28. helmikuu 2015

Ystävyydestä

Mun piti viettää eilen rauhallista koti-iltaa hyvä ruuan ja Hipon kanssa lenkkeilyn parissa, mutta mun illan keskeytti Jennin puhelinsoitto. Puhuttiin hetki puhelimessa, ja ajattelin että pitäiskö mun kysyä jos voisin tulla käymään. Kuten yleensä aina, ajateltiin taas kerran samaa asiaa samaan aikaan, ja just kun olin kysymässä – Jenni ehti ensin. Pakkasin salaman nopeasti kimpsut ja kampsut, ja kävelin Jennin luokse.

Mietittiin Jennin kanssa meidän ystävyys-suhdetta, ja sitä kuinka paljon ollaan kummatkin kasvettu niistä ajoista kun tutustuttiin reilu 8 vuotta sitten. Meidän ystävyyshän oli jopa muutaman vuoden ”tauolla” lapsellisten riitojen takia, mutta ollaan puhuttu nyt lähiaikoina useasti siitä, ettei enää löydy oikeastaan mitään mikä voisi meidät erottaa. Sillon ihan teineinä oltiin vielä kummatkin sen verran itsekkäitä ja kateellisia toisillemme, että ei osattu esimerkiksi iloita toisen onnesta. Nykyään tsempataan toinen toisiamme ja ollaan aidosti iloisia toisen onnistumisista. Voidaan jakaa keskenämme kaikki noloimmatkin kommellukset, sekä elämän ilot ja surut. Tälläisä ystäviä ei tuu montaa vastaan elämän aikana.

If a friendship lasts longer than 7 years, psychologists say it will last a lifetime.”

Yksi tärkeimpiä juttuja jonka mä itse oon oppinut ystävyydestä viimeksi oli se, että opin oikeasti hyväksymään ihan kaikki juuri sellaisinaan kuin he ovat. Kaikkien ihmisten kaikki piirteet ja arvot ei voi mitenkään kohdata mun omia mieltymyksiä ja mielipiteitä, mutta jokainen ihminen on erillainen, ja tärkeä juuri omana itsenään. Niin klisee kun olla ja voi, mutta oikeasti arvostan ihan jokaista ihmistä, ja koitan etsiä jokaisesta ne hyvät puolet (oli sitten mun kaveri, tai ihminen kenestä en niin pidä.) Mua saattaa esimerkiksi ärsyttää jossain mun kaverissa joku ihan pikkiriikkinenkin luonteenpiirre, mutta nykyään se on mulle ihan fine – oon tajunnut että juuri siksi rakastan niitä ihmisiä. Yhden todella rakkaan ystävän menetys olikin mulle tosi kova paikka, sillä hän ei pystynyt jostain syystä hyväksymään mua sellaisena kun mä olen. Itse koen että oon ystävänä todella rakastava, mutta toisinaan multa saa vähän ”tough lovea” sillä sanon asiat aika suoraan jos siihen on mun mielestä aihetta. Mulla on kuitenkin paljon annettavaa, ja teen mitä vaan mun ystävien eteen – autan ja tsemppaan niin paljon kun vaan ikinä voin! Vaikka tää ystävän menetys harmittaa mua edelleen kovasti, täytyy muistaa että kaikki tapahtuu syystä. Oon koittanut myös muistaa sen, että ei ne ystävät mihinkään katoa, oikeat ystävät vaan oppii tunnistamaan… Ehkä hän ei ollut mun oikea ystävä. :)

Tää postaus olis ehkä pitänyt kirjoittaa ystävänpäivänä, mutta nyt vaan tuli mieleen kun jennin kanssa tätä aihetta pohdittiin.. Mulla ei oo todellakaan paljoa ystäviä, tai edes kavereita, mutta laatu korvaa ehdottomasti määrän. Haluan mun ympärille ihmisiä joihin on 100% luotto, ja tällä hetkellä musta tuntuu että oon onnistunut siinä. Muutamat mun ystävät ja kaverit ei näy täällä blogin puolella koskaan, mutta ovat silti yhtä tärkeitä. ♥

collage1

With love, Silja