perjantai 28. huhtikuu 2017

Kauneus on katsojan silmissä!

Mä aattelin kirjottaa tänään vähän erilaisen postauksen, nimittäin mun omia ajatuksia ulkonäköpaineista! Oon kertonut varmaan monestikkin tästä, mutta mulla on ollut aina vaikeuksia olla sinut oman kropan ja ulkonäön kanssa, ja oon nyt vasta viimeisten parin vuoden aikana alkanut oikeasti pitämään itsestäni sellaisena kuin oon. Kuten tiedätte, on mulla edelleenkin niitä ajanjaksoja kun oma peilikuva ei oo yhtään mieleinen, ja se vaikuttaa ihan yleisestikkin fiilikseen. En kumminkaan enää ajattele samalla tavalla miten nuorempana, ja oon tästä tosi iloinen. Toivon että voisin tällä postauksella ehkä tuoda edes ripauksen itsevarmuutta jollekkin nuoremmalle tytölle tai pojalle. :)♥

Kirjoitin aikalailla 2 vuotta sitten tämän postauksen, jossa avasin teille mun haaveita rintaimplanteista – halusin tosiaan niitä aikalailla siitä asti, kun ulkonäkö alkoi millään tasolla kiinnostamaan. Kirjoitin postauksessa että mulla itselläni on tarkka mielikuva siitä mikä on kaunista, enkä halua muokata itseäni sen vuoksi että joku muu pitäisi mua paremman näköisenä – mikä oli siis ihan totta, mutta tuleehan ne kauneusihanteet väkisinkin medialta jne. jossa se vaan on niin että seksi myy, ja ihmisten mieleen laitetaan joku tietty kuva siitä, mikä on kaunista ja millaiseen muottiin sun pitäisi mahtua. Eli vaikken ehkä suoraan ajatellutkaan että tekisin sen jokun muun takia, niin olihan se kauneusihanne mun päähän jostain tullut.. En kelvannut itselleni sellaisena kuin olen.

Halusin ennen muuttaa paljon asioita mun omassa ulkonäössä; halusin esimerkiksi paksummat ja pidemmät hiukset, ruskeamman ihon, pienemmän nenän, isommat silmät, ohuemmat reidet, pidemmät sääret, halusin ylipäätään olla paljon pidempi ja sitten tietysti ne isommat tissit, joiden piti olla lisäksi täydellisen pyöreät ja paljon ylempänä. Halusin siis suoraansanottuna muuttaa asioita, joille ei käytännössä voi tehdä mitään, ilman radikaaleja ja isoja toimenpiteitä. En nähnyt tai osainnut ilota ollenkaan niistä hyvistä puolista, jotka tekee musta just mut – uniikin!

Mun silmät aukesi oikeastaan vasta nykyisen parisuhteen mukana alle 2 vuotta sitten, kun huomasin ekaa kertaa aidosti että kelpaan just sellaisen kun oon. Aluksi mun oli oikeasti vaikeaa käsittää että Tatu ei halunnutkaan yhtään pidempää tyttöystävää tai tykännyt isoista tisseistä? Muistan vaan että mietin sen puhuvan mulle ihan paskaa, sillä kuka mies nyt ei haaveilisi tyttöystävästä joka on VS mallin mitoissa, ja jolla on isot silikoonit? Silloin olin niin tyhmä, että ajattelin että on vaan joku yksi muotti ”hyvännäköiselle” ihmiselle, eikä oikeasti tullut mieleenkään että makuja on yhtä monia, kuin on erilaisia ihmisiä. Nyt voin iloisesti kertoa teille, että mitään tiettyä muottia ei ole. :)

id-kuva

Mun mielestä omaan ulkonäköön on silti ehdottoman ok tehdä muutoksia, jos se saa sun olon aidosti paremmaksi. Mutta haluaisin muistuttaa teitä, että miettikää oikeasti ennemmin niitä puolia joista tykkäätte itsessänne, älkääkä käyttäkö aikaa niiden murehtimiseen joille ei välttämättä voi tehdä mitään. Joku kenellä on esimerkiksi pisamia, saattaa vihata niitä, mutta sitten taas moni on jopa valmis tatuoimaan niitä naamaansa saadakseen ne. :D Loppupleissä aina kauneinta on just se millaiseksi sut on luotu, ja jos sitä lähtee muokkaamaan, on aina mahdollisuus että se alkaa joskus harmittamaan kovaa. :)

Mua esimerkiksi harmittaa kovasti että oon joskus mennyt nyppimään mun kulmakarvat ihan viiruiksi, sillä nyt tekisin mitä vaan että saisin ne takaisin sellaisiksi, jotka mulla on luonnostaan. Sama homma hiusvärin kanssa…

With love, Silja


maanantai 20. maaliskuu 2017

Olenko minä yksinäinen?

Ajattelin nyt jatkaa hieman aiheesta jota oon ennenkin blogissani sivunnut, yksinäisyys. Tää on jo aika kliseisesti sanottu; mutta kuten tiedätte blogi on kuitenkin vain pintaraapaisu bloggaajan elämästä – ja tämä on täysin totta myös mun kohdalla. Blogiin pääsee yleensä vain kaikki ”spesiaalimmat” jutut, yksi postaus saatta usein kertoa vain jostain yhdestä päivän tapahtumasta jne. eli tietysti munkin elämässä tapahtuu paljon muuta kuin mitä blogin tai muun sosiaalisenmedian perusteella voisi olettaa. Saan aina välillä kommentteja että enkö tee koko päivänä muuta kuin syö aamupalaa ja katso telkkaria, mikä on musta vähän hassua, koska vaikka teenkin töitä pääsääntöisesti kotoa käsin, kuuluu mun elämään tietysti muutakin kuin makoilua… Mun päivän rytmit vaan menee ehkä hieman eritavalla kuin 8-16 töissäkäyvillä ihmisillä, mutta mun mielestä toi on silti hassu oletus koska on mullakin normaaleita pakollisia asioita hoidettavana, sekä myös mun työhön kuuluu erilaisia tapahtumia, kuvauksia jne. joissa käyn vaikka en niistä aina kirjoittelekkaan. :D

Mutta sitten itse asiaan, eli onko mulla ikinä yksinäinen olo? Rehellisesti, vastaus on kyllä. Ihan melkeen viikottain mulla jollain tasolla yksinäinen fiilis ja se on tietysti tosi inhottavaa. Mun yksinäisyys on monen asian summa (esim. työ), ja mua itseäni lohduttaa jollain tasolla se, että tiedän mistä tää fiilis johtuu – nimittäin lähinnä mun omista valinnoista. Yksinäisyys johtuu mulla osaksi siitä, että asun mulle (edelleen) vieraassa kaupungissa – meinaten sitä että vaikka mulla onkin Porvoossa muutamia kavereita, ei tää oo samanlaista kuin Helsingissä jossa suurin osa mun kavereista asuu. Harvemmin tulee nähtyä ihmisiä enään niin spontaanisti, sillä täällä mulla on tosiaan vain muutama sellainen kaveri jonka kanssa oon enemmän tekemisissä. Silloin kun muutin viime kesänä Porvooseen, oli tosi ihanaa saada teiltä tsemppiä, ja huomata kuinka moni siellä ruudun toisella puolellakin asui uudella paikkakunnalla ”kumppanin takia”. Tuli parempi fiilis, kun tajusi ettei oo ihan yksin tän asian ja fiilisten kanssa.

Toinen seikka on se, että vaikka välimatka Helsinkiin onkin suht’ lyhyt ja helposti kuljettavissa bussilla, en vaan yksinkertaisesti jaksa olla koko ajan matkustamassa Porvoo – Helsinki väliä ja stressaamassa bussiaikataulujen kanssa. Eli useasti ihan mun oma tietoinen valinta on jättää jotkut kissanristiäiset väliin, varsinkin talvella kun on kylmää ja inhottavampi odotella bussia. Tietysti kesän lähestyessä tulee tän asian kanssa vähän skarpattua kun kaikki liikkuminen on ns. vielä helpompaa.

Kolmanneksi, joudun välillä muistuttelemaan itseleni että oon itse päättänyt muuttaa tänne parisuhteeni takia, koska Tatulla ei ole mahdollisuutta tällähetkellä asua muualla. Usein musta tuntuukin että oon tavallaan ”Tatun armoilla” (haha), mutta tietysti mä voisin asua myös Helsingissä ja elää enemmän omaa elämääni. Fakta on kuitenkin että tämä on mun oma valinta jotta voidaan olla enemmän yhdessä, ja myönnän että välillä musta tuntuu pahalta, kun tietysti myös Tatulla on omia menoja ja aikatauluja, eikä kaikki suunnitelmat mene aina yks yhteen. Mä vietän kuitenkin jo valmiiksi paljon aikaa yksin, joten monesti odotan että Tatulla on vapaa-aikana sitten aikaa olla mun kanssa, mikä ei tietenkään ole todellisuutta. Tiedättekö mitä meinaan? :D

Ja lopuksi haluan sanoa vielä että mä oon myös luonteeltani kyllä vähän erakko, tai että tykkään viettää paljon aikaa yksikseni sekä koirien kanssa, ja tehdä omia juttuja rauhassa kotona. En oo siis ylipäätään sellainen että jaksaisin olla 24/7 jossain ihmisten ilmoilla ja porukassa, vaan mun tarvii välillä päästä omaan rauhaan rauhoittumaan. Sen balanssin löytäminen vaan on vielä ollut vähän vaikeaa, ja juuri se kun kaikki asiat ei mene aina niiden omien aikataulujen mukaisesti.. :) Esimerkiksi tänään olin hirveästi odottanut että mentäisiin yhdessä Tatun kanssa aamulenkille ja sen jälkeen kahville ihanan ilman kunniaksi, mutta suunnitelmat meni mönkään joka tuntui musta tosi pahalta… Päätin sitten kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä lenkin jälkeen yksin kahville – ja oon tosi iloinen että menin. Sain olla ihan rauhassa omien ajatusten kanssa. :) Esimerkiksi vielä vuosi sitten en olisi osannut tehdä niin.

Ps. En nyt tiedä oliko tää postaus tosi epäselvä tai turha, jotenkin tuli sellainen fiilis että pakko päästä vähän purkamaan ajatuksia. :D

With love, Silja