tiistai 22. kesäkuu 2021

Kun kaikki ei oo 100%

Wau, en oo edes avannut mun blogia sitten viime vuoden syyskuun, eikä rehellisesti ole ollut edes ikävä – hommaa on ollut töiden, koulun sekä ylipäätään vaan elämän parissa niin paljon, että hyvä kun on pysynyt itse perässä, enkä varmaan aina ookkaan pysynyt. Nyt asiat ovat vähän rahoittuneet ja lähiaikoina mulla on muutaman kerran ollut sellainen olo että haluaisin taas kirjoittaa, tai lähinnä oksentaa tänne mun kevään kuulumiset, koska tää ei oo mitään niin kaunista. Kirjoittaminen oli mulle aina tapa käsitellä asioita, oli se sitten blogiteksti tai ihan vaan itselleni muistivihkoon kirjoittaminen.

Oon kertonutkin instagramin puolella että tämä viimeinen puolivuotta on ollut mulle todella raskas, sillä elämä on ollut niin hektistä ja oli todella kova paine saada koulujutut kasaan. Nyt kun koulu jutut on loppu ja oon käynyt ”vaan töissä”, on ollut vähän enemmän aikaa hengittää. Se on kuitenkin tarkoittanut mulle myös monien ikävien asioiden kohtaamista ja käsittelyä, joita pystyin siirtämään sivuun keväällä muiden kiireiden keskellä. No arvatkaa mitä kävi? Romahdin ihan täysin. Mun pitkään poissa olleet paniikkikohtaukset tuli kertaheitolla takaisin sekä oon kärsinyt kovasta ahdistuksesta ja uniongelmista.

Mulla on ollut kyllä ihan ala-aste ikäisestä saakka aina vaikeuksia nukahtaa, mutta kun uni on tullut, niin oon nukkunut sikeästi vaikka 12h putkeen ilman mitään ongelmaa. Nyt oon kuitenkin kärsinyt jatkuvista painajaisista mikä on mulle todella epätyypillistä sekä ruvennut heräilemään keskellä yötä. Päivisin oon sitten töiden jälkeen aina niin väsynyt, etten ole pysty tekemään enää mitään muuta. Oon saattanut lykätä esim kaupassa käyntiä monta päivää vaan koska mulla ei ole ollut voimia kävellä käytännössä tien toiselle puolelle.

Onneksi havahduin tähän aika nopeasti ja oon nyt käynyt työterveyden kautta lääkärillä sekä muutaman kerran juttelemassa ammattilaisen kanssa. Oon onneksi kokenut keskusteluista hyvää vastetta ja olo on alkanut jo helpottamaan. Pakko myöntää, että mulle oli jotenkin todella iso kynnys ns. ”hakea apua”, mutta yhtäkkiä alkoi vaan tuntua vahvasti siltä että en ole yhtään oma itseni, enkä nauti asioista enää samalla tavalla kuin aiemmin. Se säikäytti mut! Lääkäri kehoitti mua aloittamaan masennuslääkityksen tähän tueksi, mutta koen että oon saanut apua sen verran ihan keskustelemisesta että en halua lähetä sille tielle, enkä usko että saisin siitä hyötyä. En missään nimessä dumaa masennuslääkitystä sillä se voi olla erittäin hyvä apu jollekkin, mutta en kokenut että siitä olisi mun tilanteessa mitään hyötyä.

Tällä hetkellä mun vointi on jo parempi, mutta koen kyllä edelleen uupumusta ja on sellainen olo ettei kaikki ole vieläkään ihan 100% hyvin. Oon kuitenkin saanut sellaisen ”hyvän olon tunteen” takaisin ja saan taas nautintoa mulle normaaleista asioista. Siksi halusin myös nyt paremmassa voinnissa avata tätä asiaa ja sanoa kaikille joilla on rankkaa ihan mistä syystä tahansa, että kannattaa hakea apua ajoissa jaksamiseen. :) Mä oon itse sellainen ihminen etten kerro oikein kellekkään mun syvimpiä fiiliksiä ja tunteita, ja juuri tällä tyylillä ne voi vaan joskus kasvaa liian isoksi möykyksi. Ammattilaiselle jutteleminen silloin tälläin olisi oikeasti todella hyväksi ihan kaikille ja se antaa uusia näkökulmia sekä auttaa asioiden käsittelyssä. Se on myös loppupeleissä vielä aivan eri kuin ystävän kanssa juttelu.

With love, Silja


keskiviikko 29. tammikuu 2020

Tulevaisuuden suunnittelua

Oon aina ollut ihminen joka elää vaan päivä kerrallaan, eikä mulla oo oikeastaan ikinä ollut minkään näköisiä tulevaisuudensuunnitelmia valmiina. En osaa sanoa mistä se on johtunut, mutta itse en ainakaan ollut silloin 14-vuotiaana yläasteella valmis valitsemaan mulle sopivaa polkua opiskelujen suhteen. En oikein ymmärtänyt silloin mun valintojen tärkeyttä tai ylipäätään elämää. Enkä usko että hirveän moni muukaan ymmärtää oikeasti, 14-vuotias on vielä ihan lapsi..

Näin jälkeen päin ajateltuna olisin ehdottomasti kaivannut paljon enemmän tietoa ja apua opettajilta/opolta sekä myös omilta vanhemmiltani jatkokoulutus-suunnitelmien tekoon, mutta toisaalta olenpahan oppinut asioita itselleni uskollisesti kantapään kautta. Oon kokeillut erilaisia aloja sekä kouluja, ja löytänyt sen oman polkuni nyt myöhemmin.

Mun mielestä milloinkaan ei ole liian myöhäistä kouluttautua alalle mikä itseä kiinnosta, eikä opiskelu ole ylipäätään missään elämänvaiheessa turhaa! Oon ollut ihan äärettömän surullinen siitä määrästä ilkeitä kommentteja ja keskusteluja joita oon saanut mun opiskelujen osalta. Itse oon ainakin kannustanut nimenomaan kaikkia mun ystäviä ja tuttuja rohkeasti palaamaan koulunpenkille mikäli jatko-opinnot yhtään kiinnostaa. Jos nykyinen ala ei ole sulle mielekäs, niin uskalla koittaa jotain uutta! Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi.

Niille jotka eivät tiedä, niin opiskelen siis tällä hetkellä toista vuotta lähihoitajaksi. Mulla alkoi maanantaina hyvinvoinnin ja toimintakyvyn edistämisen harkka, joka on viimeinen pakollinen harjoittelu. Sen jälkeen mulla alkaakin viimeinen vuosi ja erikoistuminen sinne suuntaukseen jonne itse haluan, eli mielenterveys & päihe -puoli. Oon aina ollut hyvin kiinnostunut ihmisen mielestä, ja miksi me toimitaan niin kuin toimitaan. Lähihoitajan koulutus on mun mielestä ollut toodella hyödyllinen ja silmiä avaava, mutta itse koen että haluan oppia ja tehdä jotain vielä enemmän. Oonkin nyt alkanut jo hyvissä ajoin etsimään mulle sopivaan korkeakoulua, ja meinaan siis jatkaa mun nykyisten opintojen päätyttyä suoraan toiseen kouluun! En puhu niistä ihan vielä enempää, sillä mulla on parikin eri linjaa&koulua jotka kiinnosta. Oon selaillut paljon erilaisia avoimia työpaikkoja, ja koittanut niiden pohjalta miettiä mitä voisin oikeasti tehdä koko loppuelämäni. Ja nyt musta tuntuu että oon löytänyt ne itselleni sopivat vaihtoehdot vihdoin. ♥︎

Mulla on tällä hetkellä niin iso motivaatio päällä, ja oon super tyytyväinen mun elämään just nyt. Olin kieltämättä muutamia vuosia ihan todella hukassa… Mun mielestä on jälkeen päin ajateltuna hassua että monet ihmiset haaveilevat esimerkiksi ns. ”bloggaajan elämästä” kun ei ole mitään säännöllistä työrytmiä ja voit maata himassa vaikka viikon putkeen jos siltä tuntuu. Voin kertoa että se ei oikeasti ole ollenkaan kadehdittavaa, vaan oikeasti pidemmän päälle masentavaa ja passivoittaa ihmistä. Nyt kun käyn säännöllisesti koulussa/töissä, salilla yms. niin elämä on 100% mielekkäämpää ja pääkoppa voi hyvin. En voisi enää ikinä kuvitella palaavani ”vaan kotiin”.

With love, Silja